Villaisen nukitetun kudonnaisen, ryijyn ensimmäinen kukoistuskausi oli 1500-luvulla Vaasa-suvun kuninkaiden hallitessa. Ryijyn käyttö ja valmistus saapui Ruotsista Suomeen linnojen, kuninkaankartanoiden ja luostareiden kautta myös papiston ja porvareiden koteihin. Vanhin tiedossa oleva maininta ryijystä on Naantalin luostarin kauppakirjassa 1495. Vanhin säilynyt ryijy on Kuhmoisista vuodelta 1695. 

Ryijy kulki matkassa mukana venepeitteenä, rekipeitteenä tai hevosen loimena. Kotona sitä käytettiin sekä vuodepeitteenä että koristamassa tuvan seinää. Perintöryijyllä oli kunniapaikka kodissa ja se siirtyi sukupolvelta toiselle arvoesineenä. Ryijyn arvon katsottiin vain kasvavan vuosien mukana.

Suomalainen ryijy koki unohduksen 1860-luvulla, kun uudet muotioikut saapuivat Pohjolaan. Kunnioitus ryijyä kohtaan palasi Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) maalauksissa näkyvästi olleen Keuruun-ryijyn myötä. Hän oli alkanut kerätä vanhoja ryijyjä 1880-luvulla. 

Miekka-aiheinen lattiaryijy ja iso penkkiryijy Liekki olivat esillä Pariisin maailmannäyttelyn Iris-huoneessa 1900. Ryijyt sommitteli Akseli Gallen-Kallela ja valmisti SKY (Suomen Käsityön Ystävät, per. 1879). Eliel Saarisen (1873-1950) suunnittelemassa Suur-Merijoen kartanossa oli 15 modernia ryijyä, jotka myös valmisti SKY. Koristeelliset, modernit, kansallisromantiikasta innoitusta saaneet sisustustekstiilit sekä sijoittuivat kokonaissisustukseen luontevasti että ylevöittivät huoneiden tunnelmaa.

Vanhoja kansanomaisia ryijytaiteen luomuksia oli esillä Galerie Hörhammerin ryijynäyttelyssä 1918 ja kansatieteilijä Uuno Taavi Sirelius (1872-1929) julkaisi Suomen ryijyt -teoksen 1924. Näin kansanryijyistä innostuttiin uudelleen ja niistä tehtiin ajan hengen mukaisia tulkintoja. Perinteisten ornamenttien tilalle tuli kulmikkaita ja selkeitä värialueita. Ryijyn paksuus ja tuuheus katosi, kun nukkarivit solmittiin 2 cm välein. Perinteisesti nukkarivit oli solmittu 1 cm välein, mihin myös onneksi palattiin tämän kehitysvaiheen jälkeen. Positiivista kehitystä tänä aikana edusti Suomen Käsityön Ystävien johtavana suunnittelijana 1917-39 Impi Sotavalta (1885-1943), joka pyrki kohottamaan ryijyn arvoa taideteoksena ja suomalaisen kulttuurin symbolina.

Maalauksellisen ryijyn pioneeri Eva Anttila (1894-1993) loi ryijyyn syvyyttä. Vesiväriluonnosten ilmavuus siirtyi nukkakerroksiin, ja ryijyyn tuli aivan uutta lämpöä ja hohtoa. Värit sulautuivat toisiinsa maalauksellisesti. Nukat revittiin auki tylpällä puukolla, ja valmis nukkapinta näytti tuuhealta ja tasaiselta. 

Sotavuodet ja pula kypsyttivät lopullisesti modernin ryijyn, koska silloin suunnitelmat hiottiin aivan viimeistä piirtoa myöten valmiiksi ennen materiaalien käyttöä. Useimmat näyttelyryijytkin pystyttiin toteuttamaan ainoastaan naapurimaamme Ruotsin suopealla suhtautumisella ryijytaidettamme kohtaan. Ruotsista toimitettiin lankoja näyttelyryijyjen kutomista varten, ja näiden modernien taidetekstiilien pääasiallinen ostajakuntakin koostui ruotsalaisista. 

Eva Anttilan viitoittamalla tiellä jatkoi suomalaisen modernin ryijytaiteen troikka: Eva Brummer (1901-2007), Kirsti Ilvessalo (1920-2019) ja Uhra-Beata Simberg-Ehrström (1914-1979).  Kukin osaltaan monipuolisti ja kohotti ryijysommitelman taiteellista toteutusta.

1950-luvulla järjestettiin ryijyjen sommittelukilpailuja, joihin eri alojen taiteilijat osallistuivat. Useat käsityöyritykset, mm. Suomen Käsityön Ystävät, Inva, Neovius ja Helmi Vuorelma olivat jo vuosikymmeniä harjoittaneet uustuotantoa kansanryijyjen pohjalta ja myyneet ryijypaketteja lainattavine työohjeineen itse kudottaviksi. Kilpailujen kautta tuli markkinoille aivan uusia malleja myös pakettiryijyjen kutojille. Useimmat näissä kilpailuissa palkituista ryijyistä kuitenkin soveltuivat ainoastaan liukuvaan sävyvaikutelmaan tottuneille kutojille. Kyseessähän oli yksilöllinen taideteos, joka oli liian vaativa harrastajan kudottavaksi ja edellytti taiteilijan läsnäoloa ja ammattikutojaa.

Laajat joukot kuitenkin kiinnostuivat ryijyjen saamien kansainvälisten palkintojen myötä kutomaan siinä määrin, että ryijyjen tekemisestä kehittyi 1950-luvulla muoti-ilmiö. Kysyntä langoille ja kutomiselle oli niin suurta, että yritykset julistivat: "itse tehty arvokkaampi" tai: "itse valmistettu on paljon arvokkaampi, koska ryijyn solmiminen on helppoa ja hauskaa puuhaa, johon koko perhe voi osallistua". No eivät heidän ammattikutojansa olisi ehtineetkään vastata syntyneeseen suureen kysyntään!

Myytiin siis itsekkäistä syistä ryijypaketteja myös harrastelijoille aivan liian vaativista malleista. Työpiirustukset lainattiin käsityöyrityksistä, joilla oli oikeus kutoa yksi kappale lailla suojattuja taiteilijoiden töitä. Ryijypaketti sisälsi tämän lisäksi taiteilijan määräämät langat. Pakettina myytävän ryijyn hinnaksi tuli vain noin kolmasosa taiteilijan valvonnassa valmiiksi kudottuun taideteokseen verrattuna.

Kun taideryijymme on nykyisellään voimakkaasti persoonallinen taideteos, ei voida ajatella, että kuka tahansa pystyisi sitä jäljentämään - sen enempää kuin muitakaan taideteoksia.

Annikki Toikka-Karvonen, Ryijy, Otava.

Ryijyn käyttö peitteenä oli jäänyt historiaan, ja moderni ryijy löysi paikkansa usein myös kodin lattialta. Sinne se sopikin mitä parhaiten. Laatu ja kestävyys kohosivat huippuunsa, mutta toisaalta samaan aikaan alkoi jälleen halpuutus. Ryijyjä kudottiin Suomessa myös koneellisesti 1960-luvulta lähtien. Ryijy myös joutui seinätekstiilinä ahtaalle, koska raanut, täkänät, kuva- ja kuultokudokset valtasivat niiden paikkoja ja markkinoita. Näiden teosten sommittelijat olivat usein samoja taiteilijoita ja niitä valmisti samat käsityöyritykset kuin ryijyjäkin. 

Ryijystä muokattiin kotiin ja kukkaroon sopivampia ja kilpailukykyisempiä versioita, kuten kapeampia ja korkeampia malleja, palapeli-, puoli-, pikkuryijyjä ja nukkamattoja. Aiemmin mainoksissa luvattu paras saatavilla oleva villalaatu jäi useille yrityksille mahdottomaksi asiaksi toteuttaa. Sen lisäksi saman sommitelman sai tilata myös pienemmällä nukkatiheydellä. 

Amerikkalais-suomalainen yhtiö Finnrya vastasi Amerikan kysyntään konekudotuilla ryijymatoilla, joissa oli lateksipohja. Näissä ryijymatoissa näkyi selvästi koneellisesti valmistetun tekstiilin hengettömyys. Mallien suunnittelussa taiteilijoiden tuli pitäytyä rajoitetussa väriskaalassa ja yksinkertaisessa pintavaikutelmassa. 

Villayhtymä valmisti sarjan puoliteollisia ryijymattoja Betzy Wegeliuksen teknillisten ohjeiden mukaan 1960-62. Matot sommitteli Timo Sarpaneva (1926-2006) ja sarjan nimeksi tuli Pohjanlahti-ryijyt. Suuren kokonsa vuoksi nämä nukkamatot sopivat erinomaisesti julkisiin tiloihin. Nukkatupsut olivat harvemmassa, mutta jokaiseen nukkaan oli solmittu runsaammin lankoja. Valmistusta nopeutettiin myös lyömällä välikude koneellisesti. Sarpaneva onnistui kuitenkin näistä uudistuksista huolimatta luomaan vaikuttavan sarjan luonnonläheisiä, ikiaikaisia ja voimakkaita mattoja.

Aiemmin aidot taideryijyt esiteltiin ja usein myös myytiin ympäri maailmaa kiertävistä ryijynäyttelyistä. Nykyään myynti tapahtuu pääsääntöisesti huutokaupoissa tai verkkomyyntipaikoilla. Usein ryijyt ovat rullalla tai mytyssä huutokauppapaikalla, koska ne levitettyinä vievät kai liikaa tilaa tai myyjän mielestä ovat yksinkertaisesti ansainneet moisen esillepanon. Verkkoon on kyllä otettu yleiskuvia myytävästä ryijystä. Pelkistä kuvista ei ole helppoa saada selvää tekstiiliteoksen laadusta.

Sulassa sovussa keskenään myydään siis sekä taiteilijan valvonnassa kudottuja että harrastelijoiden tekemiä ryijyjä. 

Kuitenkin kaikkia tunnistettuja ryijyjä markkinoidaan aina taiteilijan nimellä, vaikka lopputulos olisi kaukana alkuperäisestä. Taiteilijoilla ei ole ollut valtaa puuttua tähän, koska heitä työllistäneet yritykset aikoinaan tekivät ajattelemattoman päätöksen myydä myös vaativia ja persoonallisia ryijymalleja kenen tahansa itse valmistettaviksi. Tämä toimintatapa ei ole ollut taiteilijoita kohtaan reilu. Kaiken tasoisten mukaelmien esittely aitoina taideteoksina halventaa tekstiilitaiteilijoiden ja Suomen ryijytaiteen kuvaa.

Maallikkokutojan tulos on pakostakin pettymys sekä kutojalle että myös taiteilijalle. Taiteilija saa näet täten nimiinsä monia ryijyjä, joiden kalsea ja kaavamainen, usein suorastaan virheellinen toteutus on niin kaukana alkuperäisen idean herkkyydestä ja vivahderikkaudesta, että hän tuskin niitä vapaaehtoisesti tunnustaisi omikseen.

Annikki Toikka-Karvonen, Ryijy, Otava

Terveisin,

Pasi Pusa

040 5509001

Kruuna Finnish living

Maurinkatu 8-12

00170 Helsinki

info@kruuna.fi

pasi.pusa@gmail.com